Muinaiskulttuurin opintopolku

Muinaiskulttuurin opintopolku

Virolaiset ovat eläneet Itämeren rannalla jo runsaan viiden tuhannen vuoden ajan.

Muhulaiset ovat asuneet saaressaan yli kolme tuhatta vuotta. Meidän muinaiskulttuurimme juuret ulottuvat vielä paljon kauemmas. Ihminen yhdisti silloin sieluntilansa luonnonvoimiin. Hän sai näin sieluntukea jokaisena hetkenä ja joka tilanteessa. Tämä maailmankatsomus tarkoitti hyviä suhteita maan-, metsän- ja merenhaltijoihin.

Maan äiti antaa mansikoiden kasvaa ja jokaisessa mansikassa on taas maan voimaa. Maan äiti antaa kukkien kukkia ja syksyllä hyvän porkkanasadon. Me olemme Maan äidin hellässä huomassa.

Metsän hengen koemme metsän biosähkömagneettisena kenttänä. Metsä tarkoittaa eurooppalaisille metsäkansoille kotia, elätyksen antajaa ja ihmisen sielun voimia ympäröiviä luonnonvoimia. Jokainen puu ja pensas voi olla tukihenkilömme, koska kantaa metsän voimia. Sen kautta avautuvat meidän hyväntahtoisuutemme, tasapainomme ja avuliaisuutemme.

Meren rannalla kävellessä tunnemme vastustamatonta halua tehdä jotain, saada jokin valmiiksi, panostaa johonkin. Sellaisen tunteen meille antaa Veden vanhan väki. Veden vanha – Ahti välittää meille meren tasapainoittavia voimia, kalastusonnea ja meren antimia, erottaa ja yhdistää meidät veden voimiin Tuonelan kuolleiden maailman pohjoispuolella. Tuonelajoki (Linnunrata) avautuu sielujen aikana (loka-joulukuussa) pohjoistaivaalla, jossa Tuonela on. Kuolleiden sielut pääsevät silloin palaamaan kotiinsa.

Uku välittää meillä taivaan voimia. Häneltä saamme tukea omiin pyrkimyksiin ja unelmiin. Ukun vakka oli uhrilahjoja varten jokaisen tilan aitassa. Ukuun kohdistetaan toivomusriittejä.

Meidän esivanhemmat pitivät yhteyttä luontoon jokaisena hetkenä ensiarvoisen tärkeänä. Töitä oli paljon, mutta koskaan ei ollut kiire, sillä elämän kannalta tärkein sieluntuki oli jatkuvasti olemassa. Yhteys luontoon oli jatkuvasti elävä ja sitä pidettiin yllä myönteistä voimaa heijastavissa riittipaikoissa – pyhässä lehdossa, hoitavien loitsujen lausumisen kivillä, pyhällä lähteellä tai jonkin hyvältä tuntuvan puun luona. Tähän paikkaan tullut ihminen tiesi, että hänen perheensä, läheisensä ja ventovieraansä ovat jakaneet tämän paikan haltijoiden kanssa parhaita ajatuksiaan ja leipäänsä ja maan haltijat vastaavat anteliaasti jokaiselle pyytäjälle. Mekin jätämme sinne omat antimemme ja kauniit ajatuksemme, jotta seuraavat saapujat voisivat iloita niistä.

Riittiaukio on paikka, jossa saamme avautua ammentaaksemme itsellemme sielunvoimaa.

Antimena voi olla vaikka muutama jyvänen, leivänmurut, hopeakorusta raavittu hopeatomu tai kulaus juomapullosta. Tärkeä ei ole, mitä annetaan, vaan millä ajatuksilla. Meidän esivanhempien elämänkatsomus on asenteena tallentunut meidän alitajuntaan.